perjantai 28. elokuuta 2015

Otto ennen ja nyt

Tuli tässä yksi päivä pohdiskeltua semmoista, että miten paljon Otto onkaan muuttunut ajan mittaan. Suurin muutos on tuntunut tulevan nyt sinä aikana kun ollaan asuttu Senjan tallilla, rutiinit ja säännöllinen päivärytmi pitää näemmä pienen ponin pääkopan ojennuksessa.

Tallikäyttäytyminen

Ennen: Varkaudessa ja Heinävedelläkin ekassa paikassa Otto oli melkoisen läheisriippuvainen eikä tykännyt yhtään olla yksin tallissa. Käytävällä kiinni ollessaan tai karsinassakin Otto huuti ja pyöri, ei kiinnittänyt lähellä olevaan ihmiseen minkäänlaista huomiota ja saattoi yrittää jyrätä päälle.
Muistuikin mieleen viime kesän alusta, kun yritin karsinassa Oton kavioita puhdistaa, muut hevoset oli ulkona ja ponin pään sisään ei sitten muuta mahtunutkaan. Pitkän aikaa sai taistella ettei poni minua seinään lytännyt ja että se ylipäätään nosti kavionsa ja antoi pitää sen  ylhäällä tarvittavan ajan. 
Heinäveden ensimmäisessä paikassa uskalsin kokeilla käytävälle kiinnittämistä vasta pikkuisen aikaa ennen muuttoa, kun Otto tuntui olevan niin mahdoton että pelkäsin sen karkaavan heti kun edessä ei olisikaan karsinan ovea. Se kyllä sujui ihan hyvin, mutta välillä siinäkin Otto unohti ihmisen olemassaolon kokonaan. Plus Otollahan oli se surullisen kuuluisa (jo Pikku Pihlajasta lähtien) taipumus karata karsinasta joko pujahtamalla oven raosta tai rynnimällä ihmisen päältä.

Nyt: Nykyään Oton voi hoitaa tallissa kaikessa rauhassa vaikka se olisikin siellä yksin. Voit laittaa sen karsinaan tai käytävälle, sillä ei ole enää mitään väliä. Ainoastaan tammojen kiimojen aikaan Otto on vähän urpo ja olevinaan niin Suurta Oria että ihan naurattaa katsella sen menoa. 
Karsinassa Otto ei enää jyrää ihmistä seinään, väistää ja on rauhassa. Ja mikä parasta, enää se ei koe tarvetta karkailuun. Miten ihana on hoitaa ponia, kun ei tarvitse koko ajan vahdata sitä milloin se yrittää päästä karsinasta pois. 




Taluttaminen

Ennen: Varkaudessa, sekä myös Heinäveden ensimmäisessä paikassa Ottoa talutettiin joko naru suussa tai ketjunarulla niin että ketju tuli turvan päältä. Siltikin poni pääsi, vähän liian usein, karkailemaan. Tosin ketju turvanpäältä taluttaessa karkailu oli hyvin harvassa, jos taluttaja muisti olla hereillä koko ajan eikä antanut ponille mahdollisuutta päästä karkuun. Heinäveden ekassa paikassa Otto teki myös sitä, että talliin vietäessa se jumitti ovelle ja siitä sitten rynni irti. Muistan sillon 2014 keväällä kun siskon kanssa roikuttiin kumpikin ponin päitsissä kiinni ja siltikin se välillä sai itsensä riuhdottua karkuun.. Huhhuh, oi niitä aikoja..! Niin, ja Otollahan oli myös outo tapa karata kun sitä vietiin tarhaan. Se saattoi hyvinkin rynnätä irti juuri tarhan portilla!
Varkaudessa Otto myös harrasti sitä, että ulkokentälle mennessä se repäisi itsensä irti ja laukkaili ohjat iloisesti liehuen johonkin vapaaseen tarhaan syömään.

Nyt: Ketjunaru on aikaa sitten haudattu varustelaatikon pohjalle. Parina ensimmäisenä päivänä Senjalla sitä käytettiin ihan varmuuden vuoksi, mutta nopeasti poni kotiuitui niin hyvin ettei järeämpää narua tarvittu. 
Otolla on käytössä ihan tavallinen riimunnaru ja nykyisin poni on perässä vedettävä haahuilija. Oton karkailut taitaa olla yhden käden sormilla laskettavissa, siis tämän nykyisen tallin aikana. Kentälle menokaan ei ole ponista niin kamalaa että pitäisi yrittää karata. Tarhaankin ponin voi viedä ihan helposti, enää poni ei edes tunnu miettivän karkaamista. 


Ratsastaminen

Ennen: Otto ei hyväksynyt tuntumaa, liikkui pää ylhäällä, selkä alhaalla ja kyttäsi kaikkea mahdollista sekä sitten säikähtäessään tykkäsi rynnätä "karkuun". Maastoillessa se keksi jotain pelottavaa eikä millään suostunut menemään sen kohdan ohitse. Yritti jopa hypätä pystyyn, pukitella ja peruuttaa ojaan. 
Ylipäätään ratsastaessa eteenpäin liikkuminen oli kovan työn takana. Loppuajasta ensimmäisessä Heinäveden paikassa Otto alkoi kovasti myös kompuroida kentällä. Kenttää oli ruvettu uudistamaan ja siihen oli ajettu soraa. Kiviä oli siis paljon ja kentän pohja melko kova, joten Otto herkkäkoipisena ei uskaltanut kunnolla siinä pohjalla liikkua. Siitä en kyllä ponia syytä. 

Nyt: Nykyään Otto on "automaattinyökky", liikku tuntumalla, pää alhaalla ja selkä ylhäällä. Kyttääminen on vähentynyt todella paljon, mutta semmoinen pieni kyttääminen taitaa kuulua ponin perusluonteeseen, ja eipä se kyllä enää haittaa. :)
Jos Otto säikähtää, se ei enää juurikaan tee äkkilähtöjä, vaan säpsähtää tai ottaa pienen väistöaskelen. Eteenpäin liikkuminen sujuu ponilta jo mainiosti ja usein se on jopa reipas ja haluaa itse mennä reipasta vauhtia eteenpäin. 
Maastoilu onnistuu nykyään tosi hyvin, käydään kävelemässä ja hölkkäilemässä myös ilman satulaa. Jumituksia poni ei enää harrasta ja kyttääminen on normaalia ja "säikkymiset" melko helposti etukäteen havaittavissa. 
Kompurointi on jäänyt hyvän pohjan myötä, maastossa kivisillä kohdilla Otto vähän kompastelee kivien jäädessä ikävästi jalan alle, muuten tätäkään ongelmaa ei enää ole. 


Syöminen

Ennen: Otto tuppasi olemaan hurjan nopea syömään! Se saattoi huitaista heinäkasansa alle puolessa tunnissa. Sitä voikin miettiä miten rattoisa yö ponilla oli, jos se söi heinänsä jo ennenkuin tallista sammutettiin valot. Ulkona ahmiminen oli samanlaista, oli heinäkasa miten suuri tahansa, Otto imuroi sen mahaansa kamalan nopeasti. Oton maha olikin useasti vähän löysällä, muutenkin poni reagoi stressiin tms. vatsallaan. 

Nyt: Nykyäänhän Otto saa kaksi kertaa päivässä puoli litraa Racing Pony- rehua heiniensä lisäksi. Yksi kerta pohdinkin siinä ponin syödessä että miten ihmeessä tuo possuponi voi syödä ruokansa niin hitaasti! Heiniäkään Otto ei enää imuroi niin kamalaa vauhtia, vaikka tottakaihan se on vieläkin ihan mahdoton ahmatti. Maha on ollut hyvässä kunnossa nyt, kun se ei ahmi niin kamalaa vauhtia eikä sillä ole tarvetta stressata. 



Tottakai tässä puolentoista vuoden aikana meidän välinen luottamus on muuttunut myöskin aivan hurjasti, ja varmasti moni näistä muutoksista johtuu ihan siitä. Mutta uskon myös, että rauhallinen talliympäristö, osaavat käsittelijät ja rutiinit ovat suurelta osin muutoksen takana. Poni on tyytyväinen ja uskotteko miten ihanaa on katsella omaa ponia kun on se on niin onnellisen oloinen elämäänsä! :)

4 kommenttia:

  1. Ihanaa kuulla, miten Otto on parantunut ja näyttääkin ihan eri ponilta (hyvässä mielessä siis) ❤

    VastaaPoista
  2. Hienoa että Otto on saanut näin hyvän kodin loppuelämäkseen❤

    VastaaPoista